Vänrikki Tuovisen tarinat

Mä oon mikä oon

  • "Minusta tulee ajatella oikein eikä toisin!" Kuva Upsalan yliopistosta.
    "Minusta tulee ajatella oikein eikä toisin!" Kuva Upsalan yliopistosta.

”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia”, määrää Katekismus. Minä olen minä, minun itseni, minulla ei saa olla muita miniä. Määrään minä, itse. Itserakkaasti, omahyväisesti.

Minulla on vain yksi minäksi kutsuttava taho ja taso. Tätä uskoani tunnustan ja todistan väkevästi ja puolustan egomaanisestikin. Credo!

Konstit on monet, sanoo Tuovinen kun minäänsä pönkittää. Torjun ja kiellän juuriin menevän ja itsekriittisen ajattelun, se kun saattaa hyppiä silmille ja horjuttaa egoni pönkkiä, vuosikymmenteni saatossa lujiksi ja valmiiksi rakentamiani, loukata ja rikkoa varmuuttani, eheyttäni ja seestyneisyyttäni. Itserakkauttani ja omahyväisyyttäni.

Nimitän juuriin menevää eli radikaalia ajattelua radikalismiksi. Radikalismi on rumaa ja pahaa, egon pönkittäminen tuttua ja turvallista, vakaata.

Korvaan arveluttavan, uhkaavan ja vaarallisen ajattelun konventionaalisuudella, konformismilla ja resignaatiolla; niitten turvissa sitten lilluvat minäni, identiteettini ja imagoni. Katsokaa vaikka: defenssejä piisaa. Minästäni tulee vastaansanomaton ja aukoton linnoitus tai kasematti, joka torjuu kaikki egouhkat ja on perillä, koti, uskonto ja isänmaa.

Puolustaudun, siis olen.

Samalla minäkäsitykseni, itsestäni omaksumani käsitys, luutuu... eiku terästyy, mutta myös vääristyy ja väärentyy. Ajatteluni on pakenemista, unohtamista, todellisuuden väistelemistä. Meinaanko kärähtää itsepetoksista ja peräti elämänvalheesta? Alanko patsastella ja vaalia suurta egoani ja omaa rakasta muistoani: tietäkääpäs, jälkipolvetkin, kuka ja mikä mies minä oikein olen? Perkele! Minusta tulee ajatella oikein eikä toisin!

Mutta uskoni minääni vähän horjahtelee. Uhkaako se murentua sisältä päin, kun kasemattini on ulospäin edelleen luja ja vahva? ”Kuva jonka loit itsestäsi / muut siihen jo uskovat, itse tiedät jo / mitä se on, kuvatus, ei muuta” (Arto Melleri: Elävien kirjoissa, 1991).

Vai pitäisko minun sittenkin uskaltaa tähystää – eikä vain ampua – linnoituksen aukoista ulos päin? ”Vain vieraan silmistä saamme lukea, keitä ja millaisia olemme” (Leena Krohn: Datura, 2001). Tuo pelottaa. Varminta onkin lyödä luukut kiinni. Minäkuva pelastuu, kun en tunnusta itseäni.

Skeptinen tai agnostinen kantani minään eli yhteen erilliseen itseen muuttuisi vielä vääräuskoisemmaksi, jos ajattelisin, että ”minulla”, Tuovisella, on useampi kuin yksi minä. ”Minäilisin” monominäisyydestä moniminäisyyteen.

Ajattelisin esimerkiksi, että tällä Tuovisella on minä, joka on kiva ja joka tekee hyviä tekoja, ja toinen minä, joka tekee pahaa. Kuvittelen edelleen, että Tuovinen tunnustaa ja legitimoi itsekseen vain tuon hyvän minän ja kieltää pahan minän olemassaolon. Hyvä minä turvautuu tässä kieltämiseen, joka on jyrkkä, primitiivinen defenssi. Näin Tuovinen kieltää tai ainakin torjuu osan Tuovisesta. Näin se minäkuva muodostuu. Imago näyttää ja tuntuu mukavalta. Perkele!

”Minä olen se joka olen" (2. Moos. 3:13) ja löhöilen mukavuusalueellani.

Mutta ehkä joskus jatkan epäilyjäni ja etenen harhaisesta minästä minään harhana, illuusiona. Mutta se on jo toinen juttu.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset